Vedä tuoli lähemmäs

Kuvittele tavallinen sunnuntai seurakunnassa. Jumalanpalvelus on päättynyt, kahvi tuoksuu ja pöytien ympärillä käy iloinen puheensorina. Ystävät etsivät toisensa, tutut istuvat tuttujen viereen. Ovella seisoo vielä yksi ihminen kahvikuppi kädessään. Hän katselee ympärilleen ja etsii paikkaa. Silloin ratkaistaan jotakin tärkeää. Kääntääkö joku katseensa pois vai vetääkö joku tuolin lähemmäs ja sanoo: 

"Tule tähän. Tässä on sinulle paikka."

Kuva: Muistomerkki sinti- ja romaneille: Yli 19 300 sintiä ja romania murhattiin natsien toimesta pelkästään Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirillä. Noin 5 600 heistä lähetettiin kaasukammioihin. Yli 13 600 kuoli epäinhimillisten elinolojen, nälän ja sairauksien seurauksena, ja monet joutuivat myös leirillä tehtyjen pahamaineisten kokeiden uhreiksi, erityisesti Josef Mengelen pahamaineisiin kaksoskokeisiin.

371 lasta nääntyi nälkään. Se oli menetelmä, joka vaati tekijöiltä vähiten vaivaa. Se tapahtui ilman, että heidän tarvitsi tehdä mitään, he yksinkertaisesti kielsivät ruoan. Yksikään niistä 371 lapsesta, jotka syntyivät helmikuun 1943 ja elokuun 1944 välillä 'Mustalaisleirillä Auschwitzissa', ei selvinnyt.

Muistomerkin suunnitteli israelilainen taiteilija Dani Karavan vuonna 1992, ja siihen kuuluu pyöreä heijastava allas, jota ympäröivät rikkinäiset kivilaatat. Altaan keskellä on kolmionmuotoinen alusta, joka tukee yhtä kukkaa. Kerran päivässä alusta vajoaa pinnan alle ja palaa tuoreen kukan kanssa.

Joskus vuosisatojen mittainen historia tiivistyy juuri tällaiseen hetkeen. Siihen, mahtuuko ihminen pöytään. Siihen, nähdäänkö hänessä ensin hänen taustansa vai hänen kasvonsa. Siihen, saako hän olla meille ihminen ennen kuin hänestä tehdään selitys, mielikuva tai ongelma.

Elokuun kalenterissa on kaksi päivää, joiden väliin mahtuu vain yksi viikko mutta vuosisatojen verran kipua, vaikenemista ja selviytymistä. Elokuun 2. päivänä vietetään romanien kansainvälistä holokaustin muistopäivää ja elokuun 9. päivänä puolestaan maailman alkuperäiskansojen päivää.

Päivät eivät kerro samasta historiasta. Romanit eivät ole alkuperäiskansa, eikä eri kansojen kokemuksia pidä sulauttaa toisiinsa. Mutta molemmat päivät nostavat kuitenkin esiin saman syvästi inhimillisen kysymyksen: Kuulemmeko niiden ihmisten äänen, joiden tarinan muut ovat liian usein kertoneet heidän puolestaan?

Kirjoitan tätä blogia ihmisenä, kristittynä, diakonina ja romanina, oman yhteisöni keskeltä ja Kristuksen seurakunnan jäsenenä. En kirjoita vain menneisyydestä. Kirjoitan ihmisistä, joiden elämä katkesi. Ihmisistä, jotka jäivät vaille ääntä. Ja ihmisistä, jotka odottavat vielä tänäänkin, että joku katsoisi heitä ennakkoluulojen ohi.

Tuolit, joille kukaan ei enää palannut

Elokuun 2. ja 3. päivän välisenä yönä vuonna 1944 Auschwitz-Birkenaussa niin sanottu romanien perheleiri tyhjennettiin. Yli 3 000 romania ja sintiä – miehiä, naisia, vanhuksia ja lapsia – murhattiin kaasukammioissa yhden yön aikana. Euroopan neuvoston mukaan historioitsijat arvioivat natsi-Saksan vainoissa surmatun kaikkiaan noin 500 000 - 1 500 000 romania (Euroopan neuvosto). 

Luku on niin suuri, että sitä on välillä vaikea edes käsittää. Siksi yritän mieluummin ajatella kokonaisuutta yhden ihmisen kautta. Yhtä lasta, joka ehkä painautui peloissaan äitinsä kylkeen. Yhtä isää, joka olisi halunnut suojella perhettään mutta ei voinut. Yhtä vanhusta, jonka elämässä oli kokonainen maailma muistoja, lauluja, rakkaita kasvoja ja elettyjä vuosia.

Monen nimeä ei enää tiedetä. Monesta ei jäänyt valokuvaa eikä hautaa. Ei ketään kertomaan, mistä hän piti, mille hän nauroi tai mitä hän toivoi tulevaisuudelta. Silti jokainen heistä oli enemmän kuin uhri. Paljon enemmän kuin numero historian sivulla. He olivat jonkun lapsia, sisaria ja veljiä, puolisoita, vanhempia ja isovanhempia. He rakastivat ja pelkäsivät, nauroivat ja itkivät, lauloivat ja rukoilivat. He halusivat elää. Heidän jälkeensä jäi tyhjiä paikkoja, joille kukaan ei enää palannut.

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, mistä holokausti alkoi? Se ei alkanut kaasukammioista. Se alkoi paljon paljon aikaisemmin. Se alkoi sanoista, joilla ihmisistä tehtiin vähempiarvoisia. Se alkoi pilkasta, jota pidettiin harmittomana. Se alkoi katseista, luokittelusta ja epäluulosta. Se alkoi siitä, että kokonaisesta kansasta lakattiin puhumasta ihmisinä. Ja se sai jatkua, koska liian moni vaikeni.

Siksi muistaminen on vastarintaa. Muistaminen sanoo, ettei ihmisestä saa tehdä kasvotonta joukkoa. Se palauttaa uhreille heidän nimensä ja ihmisyytensä. Samalla se pakottaa meidät kysymään, millaisille sanoille ja asenteille me annamme tilaa omassa ajassamme. Siksi en voi Romanina katsella tätä historiaa täysin ulkopuolisena. Se kuuluu kansani muistiin. Siinä on surua, jota on vaikea pukea sanoiksi.

Mutta tämän historian muistaminen ei kuulu vain romaneille. Ihmisarvon puolustamista ei voi jättää yksin niiden tehtäväksi, joiden ihmisarvoa loukataan. Se kuuluu meille kaikille. Myös seurakunnalle.

Raamatun ensimmäisillä sivuilla sanotaan jotakin, mikä muuttaa tai ainakin pitäisi muuttaa koko tapamme katsoa toisiamme: ihminen on luotu Jumalan kuvaksi (1. Moos. 1:27). Ei vain minua muistuttava ihminen. Ei vain samalla tavalla ajatteleva ihminen. Ei vain helposti lähestyttävä tai yhteisön tapoihin vaivattomasti sopiva ihminen.

Ihmisarvo ei ole palkinto hyvästä käytöksestä eikä enemmistön myöntämä lupa kuulua joukkoon. Sitä ei voi antaa eikä ottaa pois ihonvärin, kulttuurin, suvun, aseman tai elämänhistorian perusteella. Ihmisarvo on Jumalan antama. Kun ihmistä halveksitaan, halveksunta osuu myös siihen kuvaan, jonka Jumala on häneen painanut.

Katse voi sulkea oven

Romanit ovat eläneet Suomessa jo noin viidensadan vuoden ajan. Tarkasti ottaen virallisesti 467 vuotta. Olemme osa tämän maan historiaa, sotia ja itsenäistymistä, vaikka kertomuksemme on usein jätetty historian reunahuomautukseksi. 

Meidän yhteisössämme tunnetaan tyhjien paikkojen lisäksi myös suljetut ovet. Tiedetään, miltä tuntuu, kun katse ehtii arvioida ihmisen ennen ensimmäistä sanaa. Kun astut huoneeseen ja huomaat ilmapiirin muuttuvan. Kun joudut miettimään, näkeekö toinen sinut ihmisenä vai ainoastaan mielikuvan sinusta. Nykyajan syrjintä ei aina huuda. Usein se on hiljaista.

Se on epäilevä katse kaupassa. Se on vitsi, jonka jälkeen odotetaan kaikkien nauravan. Se on keskustelu, jossa ihmisestä puhutaan mutta häntä itseään ei kuulla. Joskus se on vain pieni siirtyminen kauemmaksi – niin pieni, ettei sitä ehkä kukaan muu huomaa. Mutta se, jota väistetään, ihan varmasti huomaa.

Kaikkein kipeimmältä tällainen tuntuu, jos sitä kohtaa seurakunnassa. Paikassa, jonka pitäisi olla koti. Paikassa, jossa puhumme armosta, yhteydestä ja rakkaudesta. Voimme laulaa samaa laulua ja silti jättää jonkun yksin. Voimme tervehtiä ovella ja silti olla päästämättä lähelle. Voimme puhua ihmisestä työn kohteena, erityisryhmänä tai kulttuurinsa edustajana mutta unohtaa kysyä hänen nimeään ja tarinaansa. Silloin meidän on uskallettava pysähtyä peilin eteen. Jaakob kirjoittaa seurakunnalle hyvin suoraan: Kristukseen uskovien ei tule erotella ihmisiä (Jaak. 2:1).

Kyse ei siis ole vain kohteliaista käytöstavoista. Kyse on siitä, miltä evankeliumi näyttää meidän kauttamme. Ristin juurella ei ole parempien ja huonompien jonoa. Siellä me kaikki seisomme armon varassa. Kristus ei kutsu meitä muuttumaan samanlaisiksi. Hän kutsuu meidät erilaisina samaan perheeseen.

Jeesus pysähtyi ja kysyi

Viikko romanien holokaustin muistopäivän jälkeen, 9. elokuuta, vietetään YK:n maailman alkuperäiskansojen päivää. Päivä tekee näkyväksi alkuperäiskansojen oikeuden omaan kieleensä, kulttuuriinsa ja identiteettiinsä sekä oikeuden kertoa itse oma tarinansa. Meillä Suomessa on koko Euroopan ainut alkuperäiskansa, oikeita kantasuomalaisia. He ovat saamelaiset.

Romanit eivät ole alkuperäiskansa, eikä toisen kansan kokemusta pidä ottaa omaksi. Päivä voi silti opettaa meille jotakin, mitä jokainen ihminen ja seurakunta tarvitsee: Sovinto alkaa kuuntelemisesta.

Raamatussa kerrotaan sokeasta Bartimaioksesta, joka istui tien vieressä kerjäämässä. Kun hän kuuli Jeesuksen kulkevan ohi, hän alkoi huutaa apua. Ihmiset nuhtelivat häntä ja käskivät olemaan hiljaa. Ehkä hänen äänensä häiritsi. Ehkä hän oli heidän mielestään vääränlainen ihminen väärässä paikassa. Ehkä he olivat jo tottuneet kulkemaan hänen ohitseen. Mutta Jeesus pysähtyi.

Tämä pieni lause koskettaa minua joka kerta syvästi: Jeesus pysähtyi. Kun muut näkivät häiriön, Jeesus näki ihmisen. Kun muut yrittivät vaientaa, Jeesus halusi kuulla. Hän kutsui Bartimaioksen luokseen ja esitti kysymyksen:

"Mitä haluat minun tekevän sinulle?" (Mark. 10:51)

Jeesus olisi voinut olettaa tietävänsä vastauksen. Silti hän kysyi. Hän antoi Bartimaioksen itse kertoa tarpeensa ja tarinansa. Hän ei tehnyt miehestä vain auttamisen kohdetta. Hän kohtasi tämän ihmisenä, jolla oli oma ääni. Siinä on seurakunnillemme äärettömän yksinkertainen mutta samalla suunnattoman vaativa malli.

Älä puhu ihmisestä, jos voit puhua hänen kanssaan. Älä kerro toiselle, miltä hänen pitäisi tuntea, ennen kuin olet kuunnellut, miltä hänestä todella tuntuu. Laseeramani sloukani kertoo oikeastaan kaiken oleellisen: Älä kohtaa ensimmäiseksi kulttuuria, taustaa tai mielikuvaasi. Kohtaa ihminen.

Kuunteleminen ei tarkoita sitä, että olemme kaikesta samaa mieltä. Se tarkoittaa, että annamme toisen kokemukselle tilaa ilman kiirettä selittää sitä pois. Se on suostumista siihen, että toinen voi tietää omasta elämästään jotakin, mitä minä en tiedä. 

Todellinen kuunteleminen voi tuntua epämukavalta. Joskus kuulemamme haastaa käsityksen, joka meillä on itsestämme, yhteisöstämme tai seurakunnastamme. Mutta juuri siitä voi alkaa sovinto. Sovinto ei synny peittämällä haavaa hengellisillä sanoilla. Armo ei tarkoita menneisyyden kieltämistä. Anteeksianto ei tee vääryyttä olemattomaksi. Raamatun Jumala sanoi Moosekselle nähneensä kansansa ahdingon ja kuulleensa sen huudon (2. Moos. 3:7). Jumala ei katsonut kärsimystä kaukaa. Hän näki, kuuli ja tuli lähelle. Samaan meidätkin kutsutaan.

Yksi tyhjä tuoli voi muuttua paikaksi kuulua

Historian suuret vääryydet voivat tuntua tavallisesta ihmisestä ylivoimaisilta. Mitä minä muka voisin tehdä holokaustille, syrjinnälle tai vuosisatojen vaikenemiselle? Et voi muuttaa menneisyyttä. Et pysty korjaamaan kaikkea, mitä ihmiset ovat tehneet toisilleen. Mutta voit päättää, jatkuuko menneisyyden varjo sinun kauttasi. Ratkaisevat hetket eivät aina tapahdu suurissa saleissa. Ne tapahtuvat seurakunnan eteisessä, kirkkokahveilla, työpaikan käytävällä, koulussa, kaupassa ja kotipöydän ääressä. Ne tapahtuvat silloin, kun kaksi ihmistä kohtaa ja toinen päättää olla kulkematta ohi.

Sinun ei tarvitse pitää suurta puhetta. Voit opetella yhden uuden nimen. Voit kuunnella yhden tarinan loppuun keskeyttämättä. Voit puolustaa sitä, joka ei ole itse paikalla. Voit kysyä:

"Miten sinä voit?"
"Millainen sinun tarinasi on?"
"Mitä toivoisit minun ymmärtävän?"

Joskus sovinto alkaa siitä, että joku vetää tyhjän tuolin lähemmäs ja sanoo:

"Istu tähän minun kanssani."

Siinä pienessä liikkeessä voi olla enemmän evankeliumia kuin monessa suuressa sanassa. Pahuus pyrkii riistämään ihmiseltä kasvot, nimen ja paikan. Jeesus tekee päinvastoin. Hän näkee ihmisen, kutsuu tätä nimeltä ja tuo lähelle. Hän on meidän rauhamme, joka murtaa erottavia muureja (Ef. 2:14). Siksi seurakunta voi olla jotakin enemmän kuin ympäröivän maailman peili. Se voi olla esimakua Jumalan valtakunnasta. Yhteisöstä, jossa kenenkään ei tarvitse jäädä oven suuhun miettimään, onko hänelle paikkaa.

Raamatun viimeisessä kirjassa Johannes näkee Jumalan edessä suuren joukon kaikista kansoista, heimoista, kansanryhmistä ja kielistä (Ilm. 7:9). Huomaa erilaisuus ei ole kadonnut. Ihmisten taustat voidaan yhä tunnistaa, mutta ne eivät enää erota heitä. Kristuksessa erilaisuus ei häviä mutta vihollisuus häviää.

Kun siis koittaa elokuun 2. päivä, muistetaan. Muistetaan ne ihmiset, joiden paikat jäivät tyhjiksi ja joiden ääni yritettiin vaientaa. Ja kun koittaa elokuun 9. päivä, kuunnellaan. Kuunnellaan niin, ettei toisen tarina huku meidän oletuksiimme. Ja jokaisena päivänä kohdataan.

Sinun ei tarvitse tehdä kaikkea. Mutta älä ajattele, ettet voisi tehdä mitään. Tiesithän, että yksi puolustava sana voi murtaa hiljaisuuden. Yksi aito kysymys voi avata sydämen. Yksi tyhjä tuoli voi muuttua paikaksi kuulua. Yksi kohtaaminen voi aloittaa sovinnon tien.

Kun siis seuraavan kerran näet jonkun seisovan yksin kahvikuppi kädessään, älä käännä katsettasi pois. Katso häntä silmiin, vedä tuoli lähemmäs ja tee hänelle tilaa. Ehkä juuri siinä hetkessä toinen ihminen näkee sinussa jotakin Kristuksesta.