Tunnin lenkki

Käymme aviomieheni kanssa usein iltakävelyllä. Samalla vaihdamme päivän kuulumisia ja ajatuksia. Usein komennan häntä kävelemään hieman nopeammin. Miksi täytyy laahustaa niin hitaasti – voisitko nostella jalkoja reippaammin? Ei tässä tarvitse juosta, mutta jos edes edettäisiin normaalivauhtia.

Tilanteesta seuraa aina sama keskustelu: Hän toteaa, että "mene sitten itse nopeammin." Johon minä vastaan: "Enkä mene, koska haluan kävellä juuri sinun kanssasi. Sitä paitsi sinä tunnet mielenkiintoisimmat polut ja pysyt suunnassa, kun olet aina asunut tällä paikkakunnalla."

"Vain siten ehdimme kaiken sen, mikä on tarpeellista – ja se on 'vähän, tahi yksi ainoa' (Luuk. 10:42)." 

Jos kiirehdin ja kuljen edempänä, joudun kuitenkin pysähtymään risteyksessä odottamaan miestani, joka tietää oikean reitin. Mutta aamuviidestä alkanut vauhtini ei iltasella noin vain hidastu. Voiko joku kertoa, miten vakionopeudensäädin saadaan pois päältä?

Sanonta kuuluu: "Elä tätä päivää – täysillä tässä hetkessä." No nimenomaan – niinhän tässä on koko päivä eletty, niin täyttä päivää puskettu, ettei täydemmäksi tule! Onhan toki viisautta suunnitella huomisen toimet etukäteen, jotta olisi valmistautunut.
– Valmistautunut mihin? Kaikkiin mahdollisiin (ja mahdottomiin) skenaarioihin?

Geeneistäni puolet on hollantilaista perimää, joten syytettäköön siitä suunnitelmallisesta luonteenlaadustani. Vai mitä sanotte 90-vuotiaasta Dick-sedästäni, joka ennen vierailuamme Alankomaissa kävi useaan otteeseen tutustumassa hotelliimme (ja sen henkilökuntaan) sekä testaamassa muutaman turisti-kanavaristeilyn valmiiksi meille? Saimme myös postitse hänen itse tulostamansa kartat, joihin oli kuulakärkikynällä ympyröity parhaat käyntikohteet ja reitit niihin. Meidän ei olisi tarvinnut tehdä muuta kuin siirtyä kohteesta A kohteeseen B, sinä päivänä ja siihen aikaan kuin etukäteen laaditussa ohjelmassa luki. Päädyimme kuitenkin hyödyntämään vain osan sedän neuvoista ja paikallistuntemuksesta.

Raamattu kertoo, kuinka opetuslapset kulkivat Jeesuksen kanssa pitkiä matkoja kaupungista toiseen. Usein suurempikin kansanjoukko halusi pysyä tämän ihmeellisen Opettajan mukana.
– Entä minä? Suostunko kulkemaan Jeesuksen kanssa samaa matkaa, kiirehtimättä ja tietämättä etukäteen, minne tänään ollaan menossa?

Luonnostani en tahtoisi suostua, koska pelkään, että jos kuljen aina niin hitaasti kuin Jumala haluaa, jää moni asia tekemättä. Mutta juuri siinä on koko asian ydin: Jumalan lähellä eläen turhat ja haitalliset aikavarkaat menettävät merkityksensä. Ei siksi, että on pakko, vaan siksi, että haluamme – koska Hänen kanssaan on niin hyvä olla, että tahtomme vahvistuu haluamaan enemmän sitä, mitä Hän haluaa. Vain siten ehdimme kaiken sen, mikä on tarpeellista – ja se on "vähän, tahi yksi ainoa" (Luuk. 10:42).

Aikamme on rajallinen, joten jotain on jätettävä pois, jotta parempaa voisi tulla tilalle. Jumala haluaa meidän seuraamme enemmän kuin me haluamme Hänen seuraansa. Niin kuin vanhemmat haluavat teini-ikäisen kohtaamista enemmän kuin teini heitä – vanhempi rakkaudesta, teini siksi, että tarvitsee auton lainaksi.

Jos omilla suunnitelmillani suljen Jumalan suunnitelmat elämästäni, tallaan vain tyhjää ja merkityksetöntä reittiä A:sta Ö:hön. "Jos elät aina huomisessa, olet käytännössä elänyt tämänkin päivän jo eilen", totesi mieheni. Jääkö tälle hetkelle enää mitään arvoa ja tarkoitusta?

Rajanveto järkevän ennakoinnin ja lukkoon lyödyn suunnitelman välillä on usein vaikeaa. Kuinka paljon uskallan jättää huomisen asioita huomiselle, ilman että olen välinpitämätön tai laiminlyön velvollisuuksiani? Aina silloin, kun mieheni huomaa, että teen elämästä vakavampaa ja vaikeampaa kuin se oikeasti on, hänen tilannetajunsa on parhaimmillaan:
"Älä tee tänään mitään, minkä voit jättää huomennakin tekemättä – ja toisella teettää."
Tämä päinvastoin käännetty versio vanhasta sanonnasta saa minut purskahtamaan nauruun ja palauttaa arviointikykyni oikeille raiteille. Huumori voi hoitaa mieltä ja sielua enemmän kuin sielun syvyyksien pohjamutia ruoppaava terapia.

Raamattu kertoo, että joka asialla on aikansa Taivaan alla. Mutta Taivaassa ei enää ole aikaa. Kirkossa kuulutetaan joka sunnuntai, ketkä seurakuntalaiset ovat siirtyneet "ajasta iäisyyteen". Apostoli Paavali kirjoittaa Kolossalaiskirjeessä 1:13: "Jumala on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät Hänen rakkaan Poikansa valtakuntaan."

Olemme siis jo uskoon tultuamme siirtyneet "ajasta iäisyyteen", Jumalan valtakuntaan. Jumala on ajoituksen mestari, ajanhallinnan kuningas. Jumalan Pyhä Henki meissä ajoittaa sanamme ja tekomme, ja ajastaa kohtaamisemme muiden ihmisten kanssa.
"Herralta tulevat miehen askeleet – mitäpä ymmärtäisi tiestänsä ihminen itse? Ihminen suunnittelee, Herra ohjaa", tiesi jo Sananlaskujen kirjoittaja.

Sanotaan, että Suomi on varautumisen mallimaa. Mutta hyvän vai pahan päivän varalle? Jeesuksen seuraajat ympäri maailmaa varautuvat huomiseen rukouksella:
Rakas Taivaallinen Isämme. Tulkoon Sinun valtakuntasi. Tapahtukoon Sinun tahtosi. Niin kuin se tapahtuu Taivaassa, niin tapahtukoon myös maan päällä – minunkin elämässäni. Tänään. Ensi viikolla. Aina. Aamen.

Kirjoittaja on Ulla Barendsen-Riikonen, seurakuntalainen.