Tarvitsetko sinä tuulilasin pesunestettä?

Yleensä olen aamuvirkku ja herään ilman herätyskelloa, mutta loppuvuoden pimeys väsyttää koko ruumiin. Kampean itseni sängystä ja lasken jalkani lattialle. Mieleeni hiipii sanonta naisesta, joka herää aamulla, laittaa jalkansa lattialle ja paholainen sanoo: "Voi ei, hän on taas hereillä!" Sanonta kuvaa naista, jolla on teroitettu Sanan miekka ja joka seisoo rukouksessa ja uskossa lujana. Kunpa olisikin niin, ajattelen, katsellessani peilistä väsyneitä kasvojani. Väsynyt taistelija — ehkä enemmän hiljainen soturi, joka yrittää muistaa, miksi taistelee.

Ulkona on niin pimeää, että haparoin autolle. Mietin, miksi näköni tuntuu huonontuneen, vaikka sain uudet lasit. Likinäköisyys oli tuonut lisää plussaa – siis laseihini. Kuukausien aikana olen huomannut, etten enää näe selvästi kauemmaksikaan – en tielle, enkä ehkä myöskään tulevaisuuteen. Ajaessani töihin sade alkaa piiskata tuulilasia. Pyyhkijät käyvät, mutta jättävät jälkeensä likavanoja, jotka vääristävät näkyvyyttä. Pesuneste on lopussa. Onneksi sade yltyy ja pesee lasin — ja kuin huomaamatta, myös ajatukset. Ehkä Jumala joskus lähettää oman sateensa juuri silloin, kun omat varastot ovat tyhjät.

Vastaantulevien autojen valot tuntuvat liian kirkkailta ja sokaisevat hetkeksi. Ehkä juuri niin Jumalan valo toimii: se paljastaa sen, mitä en ole halunnut nähdä, ja kirkkaudellaan pysäyttää minut. Valo voi joskus sokaista, mutta se myös puhdistaa näkökyvyn, jos vain jaksan odottaa hetken, kunnes silmäni tottuvat.

Pienoinen adrenaliiniryöppy kirkastaa ajatukseni. Tarvitsen tuota kirkkautta, tuota valoa, joka herättää minut tähän päivään ja tähän hetkeen. Jumalan valo ei ole vain hetken loiste tai hiljaa palava tuikku, vaan Hän on Tie, joka näyttää, missä kuljen ja mihin olen menossa.

Onko uskonelämä joskus juuri tätä – haparoimista, näkökyvyttömyyttä, selviytymistä päivästä toiseen? Kyllä, joskus se on sitäkin. Mutta se on myös jatkuvaa suostumista ja luottamista siihen, että Herra on se, joka näkee, vaikka minä en näkisi. Hän tuntee reitin sateen ja pimeyden keskellä.
"Sillä me vaellamme uskossa, emmekä näkemisessä." (2. Kor. 5:7)

Tällä hetkellä tunnen oman haparointini kipeän todellisuutena. Olen rukoustiimin, aktio- ja evankeliointitiimin vetäjä, mutta omat rukoukseni ovat nyt ahavoituneiden, kuivien ja halkeilevien huulien välistä tulevaa muminaa. Innokkuuttani evankeliointiin ja aktiotyöhön voisi kuvata sanoin: "Tahtoa on, mutta ei voimaa."

Valon välähdykset – sekunnin murto-osan kestävä sokaisu – puhuvat silti lujaa: Tie ei ole kadonnut, se on vain hetkeksi peittynyt. Joskus usko on juuri sitä, että painan kaasua varovasti, pyyhin sadetta tuulilasista ja luotan, että Jumalan valaisema tie riittää aina askeleen verran kerrallaan – juuri sen, mitä tässä hetkessä tarvitsen.
"Sinun sanasi on jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni." (Ps. 119:105)

Niin rakas ja tärkeä lupaus, jonka omistan itselleni:
"Minä johdatan sokeat tietä, jota he eivät tunne, ja vien heidät poluille, joita he eivät ennen ole kulkeneet. Minä muutan pimeyden heidän edessään valoksi." (Jes. 42:16)

Kirjoittaja Heidi Ärling

Heidi Ärling on sanataiteen ja uskon elämän tulkitsija, jonka kirjoituksissa yhdistyvät arjen realismi ja hengellinen syvyys. Heidi on ollut vuosia mukana lähetystyössä useissa kymmenissä eri maissa ja tekee edelleen aktiomatkoja. Viimeisimmällä matkallaan hän palveli Liettuan köyhissä romanikylissä, joissa hän kohtasi erityisesti naisia ja heidän elämänsä haasteita. Näistä kohtaamisista kumpuaa syvä myötätunto, joka heijastuu myös hänen kirjoituksissaan. Porvoon Kotikirkossa hän toimii rukous- ja evankeliointitiimin vetäjänä.