Tarina rumasta ankanpoikanen

Minulla on ollut lapsesta asti hyvin vilkas mielikuvitus, ja elin paljon omissa haaveissani. Nyt aikuisena ymmärrän, että se oli puolustusmekanismi. Kun elämä tuntui raskaalta, oli helpompaa uppoutua haaveisiinsa.

Kun vanhempani muuttivat Suomesta Ruotsiin työn perässä 60-luvun lopussa, olin vajaa neljävuotias. Olin utelias ja luottavainen lapsi ja halusin tutustua uuteen maailmaan. Muistan edelleen, kuinka muuttolaatikot olivat vielä purkamatta, kun jo lähdin ulos leikkimään omatoimisesti. Ulkona tuli mies vastaan, joka puhutteli minua. Näin hänen suunsa liikkuvan ja äänen tulevan ulos, mutta en ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä hän sanoi. Kokemus oli niin järisyttävä, että pakenin takaisin sisälle enkä suostunut menemään ulos itsenäisesti viikkoihin. Aikuisena olen ymmärtänyt, että mies vain ystävällisesti varoitti minua leikkimästä autotiellä, mutta tuo kokemus teki minusta aran ja pelokkaan.

Painajainen koulussa

Koulun aloitus ja koko ala-aste olivat minulle painajaismaisia. Olin tietenkin oppinut ymmärtämään ruotsia siihen mennessä, mutta en suostunut puhumaan tai vastaamaan kysymyksiin ruotsiksi. Koulussa ensimmäinen luokka oli suomenkielinen, mutta kun meillä oli yhteinen oppitunti ruotsinkielisten kanssa, pyysin aina tulkkausta, vaikka ymmärsin kaiken, mitä puhuttiin.

Sen lisäksi minulla oli vaikeuksia hahmottaa sanoja ja numeroita, joten minua alettiin pitää tyhmänä. Siihen aikaan ei tutkittu oppimisvaikeuksien syitä. Opin kyllä lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan, mutta se vaati minulta paljon ponnistelua. Paljolti saan kiittää innostustani lukea kilokaupalla kirjoja. En muista tehneeni läksyjä muuta kuin ensimmäisellä luokalla, joten koulumenestykseni ala-asteella oli todella surkea.

Ainoa, missä olin hyvä, oli piirtäminen. Siitä sain kehuja, mutta en paljon muusta, eivätkä opettajat minulta juuri vaatineetkaan. Tämän lisäksi sain olla aika yksin välitunneilla. Vetäydyin hyvin usein omiin haaveisiini ja ajatuksiini.

Ainoa hauska tunti koulussa oli perjantain viimeinen tunti, glada timmen, eli hauska tunti. Silloin saimme tehdä pitkälti sitä, mikä itseämme kiinnosti: piirtää, lukea ja joskus esittää näytelmiä toisillemme.

Muistaakseni olin toisella luokalla, kun opettaja näytti meille Walt Disneyn version H. C. Andersenin sadusta Ruma ankanpoikanen. Rakastuin siihen satuun ja samaistuin siihen ikihyväksi. Jos hyljeksitystä rumasta ankanpojasta voisi tulla kaunis joutsen, niin miksei minustakin?

Ainoa paikka kodin lisäksi, jossa viihdyin ja tunsin itseni tervetulleeksi ja turvalliseksi, oli sunnuntain pyhäkoulu Missiokyrkanissa eli Vapaakirkossa. Vanhempani eivät olleet kovin uskonnollisia, tavallisia luterilaisia. Lapsena rukoilimme iltarukouksen, ja kirkossa käytiin suunnilleen häissä ja hautajaisissa. Heillä oli kuitenkin raskas työ, ja he halusivat nukkua pitkään sunnuntaiaamuisin. Siksi he lähettivät minut yhdessä serkkujeni kanssa pyhäkouluun.

Viihdyin siellä ja rakastin sitä, kun meille kerrottiin Raamatun kertomuksia. Ne olivat niin lohdullisia ja ihania. Aikuiset, jotka johtivat eri-ikäisten ryhmiä, olivat lämpimiä ja ystävällisiä. Huomasi, että he pitivät lapsista. Ja ne laulut – muistan ne vieläkin sanasta sanaan. Siellä minulla ei ollut vaikeuksia puhua tai laulaa ruotsiksi.

Olin suurin piirtein viidennellä luokalla, kun sain olla mukana välitunnilla pienessä ryhmässä keskustelemassa tulevaisuuden suunnitelmista. Muut haaveilivat tulevansa opettajiksi, lääkäreiksi, lakimiehiksi, poliiseiksi ja astronauteiksi – toinen toistaan hienommista ammateista.

Kun tuli minun vuoroni vastata, halusin tietenkin olla se paras, mutta pääni oli aivan tyhjä. Sitten näin Missiokyrkanin ristin kirkkotornissa sinistä taivasta vasten. Nyt tiesin, mikä minusta tulee isona, ja minusta se oli kaikkein hienointa, mitä voi olla.

Vastasin, että haluan tulla uskovaiseksi.

Pienen hiljaisuuden jälkeen kuului valtava naurunremakka. Muut nauroivat vastaukselleni. Onneksi koulunkello soi juuri silloin, joten minun ei tarvinnut selittää enempää. Toisten naurusta huolimatta olin yhä vakuuttunut siitä, että uskovainen on parasta, mitä ihmisestä voi tulla.

Kuinka sitten kävikään?

Lapsuuden muistot haihtuivat pikkuhiljaa, ja heräsin todellisuuteen. Aloin opiskella ahkerasti ja kouluttauduin lopulta sairaanhoitajaksi. Olin 19-vuotias valmistuessani.

Taustalla kuitenkin varjostivat synkkämielisyys ja tunne siitä, etten kuulunut mihinkään. Ruotsissa minua sanottiin suomalaiseksi ja Suomessa ruotsalaiseksi. Mietin, miten turhalta elämä tuntui, ja hetkittäin haudoin jopa itsemurhaa.

Siihen aikoihin serkkuni perhe tuli uskoon, ja he alkoivat pyytää minua mukaan seurakuntaan. Ihmettelin, miten pastori osasikin puhua juuri minulle ja elämästäni. Tuntui, että hän tiesi elämäntilanteeni, vaikka se ei voinut olla mitenkään mahdollista.

Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että Taivaan Isä kutsui minua rakkaudellaan. Jeesus kuoli ristillä juuri minun, mutta myös sinun tähtesi, jotta saisimme lähestyä Häntä, pyhää Jumalaa.

Lapsuuden muistot vyöryivät ylleni, ja muistin lapsuuteni toivon. Annoin elämäni Jeesuksen käsiin, ja Hän on pitänyt minusta huolta siitä lähtien.

Saattaa kuulostaa siltä, että kaikki tapahtui hetkessä, mutta minulle se oli noin vuoden kestänyt prosessi.

Täytän kohta 60 vuotta. Elämässä on ollut myötä- ja vastoinkäymisiä, kuten varmasti meillä kaikilla. Ilon ja surun hetkissä en ole kuitenkaan koskaan ollut yksin enkä neuvoton.

"Taivaan Isä pitää huolta lapsistaan", lauletaan yhdessä laulussa, ja se pitää paikkansa minun kohdallani. Olen saanut ihanan miehen, kaksi lasta, ystäviä ja seurakunnan, joka on toinen kotini. Saan kuulua Taivaan Isän suureen perheeseen.

Minusta, rumasta ankanpoikasesta, ei tullut joutsenta, mutta koen, että minusta on tullut helmi. Pienestä piikikkäästä kivenmurusta on Taivaan Isän käsittelyssä vähitellen hioutunut helmi.

Psalmissa 139:13–14 sanotaan:

"Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen."

Sinäkin olet ihme. Tiedäthän sen.

Taivaan Isän siunausta elämällesi!

Sari