Pastori ei ole kone – siksi hän tarvitsee diakonin rinnalleen

Yölliset puhelut, kriisit, hautajaiset, terapia­tyyliset sielunhoitokeskustelut, taloushuolet, odotukset, kritiikki, some-keskustelut, joissa hänen nimensä mainitaan, mutta häntä ei tunneta. Harva näkee sen hetken, kun pastori istuu yksin keittiönpöydän ääressä ja miettii, onko hän enää hengellisenä johtajana "tarpeeksi".

Kun kutsumuksesta tulee hiljainen kuluttaja

Työuupumusta kuvataan usein pitkäaikaiseksi tilanteeksi, jossa työn vaatimukset ylittävät ihmisen voimavarat. Siihen liittyy väsymys, kyynistyminen ja tunne ammatillisen osaamisen heikkenemisestä.

Tämä kuvaus sopii yllättävän hyvin siihen, mitä monet pastorit kuvaavat, kun he uskaltavat puhua rehellisesti. He rakastavat työtään, kokevat kutsumuksen syvästi – ja juuri siksi he ovat vaaravyöhykkeessä: tutkimusten mukaan työuupumus on yleisempää korkeasti koulutetuilla ja työhönsä vahvasti sitoutuneilla työntekijöillä.

Sama näkyy hengellisessä työssä. Pastorin työ ei ole vain "ammatti", se on elämäntapa, identiteetti ja hengellinen koti. Kansainväliset tutkimukset kertovat, että pastoreilla uupumus ja emotionaalinen kuormitus yltävät vähintään samalle tasolle kuin muissa auttamistyön ammateissa – ja joissain tutkimuksissa jopa hieman korkeammalle.

Kotimaisissa selvityksissä nuorten pastoreiden työhyvinvoinnissa on nähty sekä työn iloa että uupumuksen merkkejä: työn imu ja kutsumus kantavat pitkälle, mutta pitkät päivät, jatkuva saatavilla olo ja rakenteelliset paineet tekevät tehtävänsä. Hengellisen työntekijän uupumusta kuvattaessa mainitaan usein sama kaava: työ on itsenäistä, se vie mukanaan, rajat hämärtyvät, ja jossain vaiheessa voimavarat eivät enää pysy perässä. 

Pastori alkaa elää hengellistä elämää muiden puolesta – ja hiljalleen hänen omassa sisimmässään voi kasvaa tyhjyys.

Tähän kohtaan Valtteri Tuokolan toteamus "Pastori ei ole kone" osuu kipeästi oikeaan. Hän kuvaa tekstissään todellisuutta, jossa pastori kantaa kriisejä, kuolemaa, masennusta ja henkistä väkivaltaa – ja yrittää samalla pysyä itse hengissä, jopa toiveikkaana. Oivaltava ja iso kysymys kuuluu: kuka kantaa kantajaa?

Raamattu ei tunne konepastoria

Mielenkiintoista kyllä: Raamattu ei tunne sankaripastoria, joka suorittaa loputtomasti ja hymyilee läpi kaiken. Sen sijaan se näyttää meille pikemminkin haavoittuvia johtajia.

Paavali tunnustaa, että hänen harteillaan on "huoli kaikista seurakunnista" – hengellinen paine, joka kulkee muiden vaivojen rinnalla (2. Kor. 11). Jeesus itse vetäytyy pois väkijoukosta, lepää, nukkuu myrskyssä, itkee Lasaruksen haudalla, tarvitsee enkeleitä Getsemanessa.

Jumala ei siis odota hengellisiltä johtajilta yli-inhimillistä kestävyyttä. Hän muistuttaa meitä:

"Kantakaa toistenne kuormia, niin te täytätte Kristuksen lain." (Gal. 6:2)

Jos pastori kantaa muiden kuormia, mutta kukaan ei kanna hänen kuormiaan, emme ole täyttäneet Kristuksen lakia – olemme toteuttaneet siitä vain puolet.

Jumalallinen virkajärjestys ei ole byrokratiaa – se on armoa

Kristillisessä perinteessä puhutaan paimenvirasta, diakonin virasta, vanhimmista, seurakunnasta – monille nämä sanat kuulostavat ehkä rakenteellisilta tai jopa byrokraattisilta. Mutta jos katsomme Apostolien tekojen kuudetta lukua, piirtyy siellä aivan toisenlainen kuva.

Seurakunta kasvaa. Ruokajako ei toimi. Ihmiset kokevat vääryyttä. Apostolit eivät purista lisää tehoja omasta kalenteristaan, vaan he pysähtyvät ja tekevät teologisen ja käytännöllisen ratkaisun: he asettavat samoilla kriteereillä - kuin vanhimmat - varustetut henkilöt diakonian virkaan hoitamaan käytännön operatiivista johtamista ja palvelua, jotta he itse voivat keskittyä rukoukseen ja sanan palvelukseen (Apt. 6:1–7). 

Tämä ei ollut vallasta luopumista, vaan ennen kaikkea arvokas osa jumalallista virkajärjestystä. Se oli rakenteellinen "kyllä" inhimilliselle rajallisuudelle. Se oli järjestettyä armoa.

Kun Efesolaiskirjeessä puhutaan paimenista, opettajista ja muista palvelutehtävistä, niiden tarkoitus on "varustaa pyhät palveluksen työhön" – ei korvata koko seurakuntaa. Pastori on kutsuttu johtamaan, opettamaan, kaitsemaan. Diakoni on kutsuttu johtamaan, organisoimaan, palvelemaan, kantamaan, näkemään hauraat kohdat. Vanhimmat ovat kutsutut valvomaan ja tukemaan. Seurakunta on kutsuttu elämään yhteisesti kannettua elämää.

Kun tämä virkajärjestys typistetään käytäntöön, jossa "pastori tekee lähes kaiken" ja diakonia jää "kivaksi lisäpalveluksi", jotakin olennaista särkyy – sekä teologisesti että inhimillisesti.

Diakoni ei ole pastorin assistentti, vaan seurakunnan toinen keuhko

Kuvitellaan hetki näin: seurakunta on ruumis, jossa pastori on keuhko, joka hengittää syvään, puhaltaa ilmaa sisään yhteisöön – julistaa evankeliumia, opettaa, johtaa. Diakoni on toinen keuhko – hän pitää hengityksen tasaisena, yhdistää sanan arkeen, kantaa heikkoja, näkee hiljaiset. Entä jos toinen keuhko on lamaannutettu? Ei siksi, ettei se osaisi hengittää, vaan koska sitä ei oikeastaan käytetä.

Monessa seurakunnassa diakonia on jäänyt tähän rooliin: paperilla on, sydämessä ei.
Kun diakonia ei elä, pastorin keuhko huohottaa ellei jopa hyperventiloi yksin.

Henri Nouwen* puhuu "haavoittuneesta parantajasta": johtajasta, joka palvelee haavojensa läpi, ei siitä huolimatta. Se edellyttää yhteisöä, joka tunnistaa nuo haavat sen sijaan että lakaisee ne maton alle ja palkitsee jatkuvan suorittamisen. Diakonia voisi olla juuri se seurakunnan osa, joka pysähtyy myös pastorin kohdalle ja kysyy: "Miten sinä oikeasti voit?"

Työuupumus ei ratkea sillä, että pastori "ottaa itseään niskasta kiinni"

Nykyinen työelämäkeskustelu on täynnä puhetta jaksamisesta, resilienssistä ja hyvinvoinnista. Tutkimukset kertovat, että työuupumus on Suomessa merkittävä ongelma, ja sen juurisyyt liittyvät usein rakenteellisesti liian suureen kuormaan, epäselviin odotuksiin ja yksin jäämiseen. Sama logiikka pätee hengelliseen työhön – eikä sitä kumoa se, että puhumme "kutsumuksesta". Kutsumus ei poista rajoja, se tekee niistä entistä tärkeämpiä.

On harhaanjohtavaa ajatella, että pastori ratkaisisi uupumuksen vain paremmalla ajanhallinnalla, rukouksella, pienellä retriitillä tai "vahvemmalla hengellisellä elämällä". Tutkimukset kertovat, että uupumuksen ytimessä on usein rakenteellinen ja organisatorinen todellisuus – ei pelkkä yksilön heikkous. Siksi seurakunnan virkarakenne ja kulttuuri eivät ole sivuseikkoja tai kehällinen asia. Ne ovat joko:

• suojamuuri, joka ehkäisee uupumusta,
  tai

• järjestelmä, joka kasvattaa sitä hiljalleen.

Miltä näyttäisi seurakunta, jossa pastori ja diakoni ovat oikeasti rinnakkain?

Kuvittele seurakunta, jossa pastori pitää vapaapäivänsä ja seurakunta kunnioittaa sitä. Vapaapäivä ei ole hengellinen heikkous, vaan kuuliaisuutta Luojaa kohtaan, joka itsekin "lepäsi seitsemäntenä päivänä".

Kun kriisi iskee, se ei automaattisesti "mene pastorille", vaan diakonialla sekä vanhimmilla on selkeä, tunnustettu vastuu: tukirakenteet, vertaistuki, lähimmäisyys. Pastori ei ole ensimmäinen eikä ainoa, joka juoksee joka suuntaan, jos nyt ylipäätään kenenkään pitää juosta.

Päätöksenteosta ei tule näyttämö, jossa kaikki odottavat pastorin mielipidettä, vaan tilaa, jossa jaettu vastuu on totta. Diakonit, vanhimmat ja vastuunkantajat ymmärtävät oman valtuutetun paikkansa – eivät niin, että "pastori päättää, me avustamme", vaan niin, että jokainen kantaa osaansa Kristuksen ruumiissa.

"Kantakaa toistenne kuormia…"

Se tarkoittaa myös pastorin kuormaa. Diakonin kuormaa. Työ- ja toimintavastaavien kuormaa. Ihmisten, joille olemme tottuneet sanomaan: "Sinulla varmaan kaikki hyvin, kun olet noin vahva."

Rakkaus ennen oletusta

Lopulta kyse on hyvin yksinkertaisesta – ja samalla vaikeasta – suunnanmuutoksesta.

Ennen kuin valitamme, rohkaiskaamme.
Ennen kuin oletamme, antakaamme armoa.
Ennen kuin tuomitsemme, rukoilkaamme.

Rukoilkaamme pastoreiden puolesta nimeltä, ei vain viran puolesta. Nostakaamme esiin diakoneja ja diakonian työntekijöitä, ei vain diakonian "projekteja". Puhukaamme johtajillemme niin, että he muistavat olevansa ihmisiä – ei hengellisiä koneita. Pastori ei ole kone. Eikä diakoni ei ole lisäosa. He ovat osa samaa jumalallista virkajärjestystä, jossa Kristus itse on Hyvä Paimen ja seurakunta kokonaan hänen ruumiinsa. Ja jos yksi jäsen kärsii, kaikki kärsivät hänen kanssaan (1. Kor. 12:26). Emme ehkä kuule sitä kärsimystä sunnuntaiaamun ylistyslaulujen säkeiden yli mutta voimme päättää, että emme enää sulje korviamme siltä.

Jumala siunatkoon jokaista pastoria ja diakonia sekä työalueen vastuukantajia sekä jokaista Kristusruumiin jäsentä, jotka jatkavat rakastamista silloinkin, kun oma sydän väsyy – ja herättäköön meidät rakentamaan seurakuntia, joissa he eivät koskaan joudu kantamaan yksin.

Kirjoittaja Mertsi Ärling

*Henri Nouwen (1932–1996) oli hollantilainen katolinen pappi, teologi ja hengellisen elämän kirjailija, josta tuli yksi 1900-luvun tunnetuimmista kristillisistä spiritualiteetin äänenkannattajista.