Kun kukaan ei vastaa – ja silti joku kuulee
Tänään on Runebergin päivä. Liput liehuvat ja torttu maistuu makealta kahvikupin äärellä. Hetki, joka kutsuu pysähtymään. Johan Ludvig Runebergin vaikutus suomalaisen identiteetin ja kulttuurin syntyyn on ollut merkittävä; hänen sanansa elävät yhä, ja hän tulee kuulluksi vielä kuolemansa jälkeen tekstiensä kautta.
Mutta entä me?
Tulemmeko me kuulluiksi?
Me, jotka emme ole runoilijoita. Me, joiden sanat takertuvat joskus kurkkuun tai jäävät kokonaan sanomatta. Joskus tuntuu siltä, että huutelen pimeyteen, eikä kukaan vastaa. Tai huokaan, mutta kukaan ei huomaa. Elämä kulkee nopeasti eteenpäin, ihmiset ohittavat toisensa – ja niin teen minäkin.
"Vaikka rukouksemme olisi vain huokaus, se kuullaan. Me kuulumme."
Välillä huomaan kysyväni itseltäni: pysähdynkö minä oikeasti kuulemaan toista? Näenkö katseen taakse kätkeytyvän väsymyksen tai hiljaisen avunhuudon? Huomaanko hänet, joka kokee, ettei kukaan kuule eikä hän kuulu mihinkään – aivan kuin hän leijuisi ilmassa, vailla toivoa?
Tähän hetkeen osuvat lohdullisesti Psalmin 5 sanat:
Herra, kuule minua,
huomaa huokaukseni!
Kuninkaani ja Jumalani,
kuule, kun huudan sinulta apua.
Sinua minä rukoilen.
Herra, jo aamulla kuulet ääneni,
aamun hetkellä tuon sinulle pyyntöni
ja odotan vastaustasi.
Nämä sanat muistuttavat minua siitä, että Jumala kuulee enemmän kuin osaan sanoa. Hän kuulee huokauksen, joka karkaa rinnasta, ja rukouksen, joka on pelkkää itkua. Sinä ja minä tulemme kuulluiksi silloinkin, kun emme itse tiedä, miten puhua.
Olen kulkenut elämässäni jaksoja, jolloin pelko täytti mielen ja itku oli jatkuvaa. Prosessoin kipuja, joita en edes osannut nimetä. Rukoukseni eivät olleet kauniita; ne olivat rikkinäisiä, kyynelten sävyttämiä, toisinaan vain huokauksia. Mieleen hiipi myös ajatus: olenko lainkaan uskossa?
Muistan hetken, jolloin jo edesmennyt isäni katsoi minua ja sanoi lempeästi:
"Heini, vielä tulee aika, jolloin sinun ei tarvitse enää itkeä."
Nuo sanat jäivät sydämeeni. Minut oli nähty ja kuultu. Isäni kuuli itkuni – ja niin kuuli myös Taivaallinen Isä.
Vähitellen huuto muuttui levoksi ja itku kääntyi ylistykseksi. Sanoiksi, jotka löytyvät Psalmista 3:
Sinä, Herra, sinä olet minun kilpeni ja kunniani,
sinä nostat minun pääni pystyyn.
Minä huudan avukseni Herraa,
ja hän vastaa minulle pyhältä vuoreltaan.
Minä menen levolle ja nukahdan,
sitten herään taas aamuun.
Koko yön Herra suojelee minua.
Kuulluksi tuleminen tekee jotain syvää ihmiselle. Se nostaa pään. Se tuo turvaa. Ja turvassa syntyy kuulumisen tunne – etten ole yksin, vaikka tie olisi raskas.
Tänään haluan muistuttaa sekä itseäni että sinua tästä: vaikka äänemme olisi hiljainen, se on tärkeä. Vaikka rukouksemme olisi vain huokaus, se kuullaan. Me kuulumme. Ja meitä kannetaan, askel kerrallaan.
kirjoittaja: Heini Sirén
Työskentelen globaalina asiantuntijana Fidassa. Olen saanut kulkea pakolaisten ja maahanmuuttajien rinnalla yli 30 vuoden ajan sekä Suomessa että Lähi-idässä, jossa mieheni kanssa työskenneltiin noin 11,5 vuotta. Nuo vuodet ovat opettaneet minulle paljon ihmisyydestä, toivosta ja selviytymisestä.
Sydämelläni on ihmisten tukeminen niin, että he voivat itse löytää ratkaisuja omaan elämäänsä. Haluan kulkea vierellä, kuunnella ja rohkaista, jotta luottamus omaan tulevaisuuteen ja Jumalaan voisi vahvistua, askel kerrallaan.
