Kun onnellisuuden mittarit murtuvat – kohtaaminen vammaisuuden kanssa
Meillä länsimaissa on tietynlainen käsitys onnesta. Siihen liittyy tiettyjen standardien täyttyminen, kuten hyvä ammatti ja toimeentulo sekä sitä kautta varallisuus ja oma koti, puoliso ja hyvin menestyneet, terveet lapset. Asiaa kärjistävät mainosten luomat mielikuvat aineellisen omaisuuden kartuttamisesta onnellisuuden ehtona. Mutta entä sitten, kun kuvaan astuukin vammaisuus, esimerkiksi liikenneonnettomuuden tai sairauden seurauksena? Tai entäpä jos perheeseen syntyykin vammainen lapsi?
Raamatussakin on joitakin näkökulmia vammaisuuteen. Usein sen ajateltiin olevan jonkin kirouksen seuraus – vammaisuus liitettiin johonkin pahaan tai nähtiin "maailmankaikkeuden kostona" jostakin tekemästäsi vääryydestä. Kun omalla tyttärelläni todettiin Downin syndrooma, oma äitini kysyi, mitä pahaa hän on tehnyt saadakseen tuollaisen lapsenlapsen. Ajatus on Raamatustakin tuttu Johanneksen evankeliumista. Luvussa 9 Jeesus kohtaa syntymästään saakka vammaisen ihmisen. Opetuslapset pitivät itseään nokkelina kysyessään, kenen syntien seurauksena tuo henkilö oli syntynyt vammaisena – omien vai vanhempiensa syntien vuoksi. Heillä oli syvään juurtunut käsitys siitä, että kyseessä oli jonkin "salaisen" synnin seuraus.
Jeesuksen näkökulma asiaan oli tuon ajan käsityksiin nähden radikaali: "Ei hän tehnyt syntiä eivätkä hänen vanhempansa, vaan Jumalan tekojen piti tulla hänessä julki." Pysähdy hetkeksi ajattelemaan, mitä sinä näet vammaisessa lähimmäisessäsi. Mitä tunteita vammaisuus sinussa herättää? Millaista toimintaa tunteesi saa sinussa aikaan: auttamishalua, väistämistä, etäältä tarkastelua vai välinpitämättömyyttä? Millaiseksi mielessäsi luokittelet vammaisen: lähimmäiseksi, laitosasukiksi vai ali-ihmiseksi? Näetkö hänessä välikappaleen Jumalan tekojen julkitulolle (vrt. Joh. 9:3)? Raamatun mukaan jokainen ihminen on Jumalan kuva, ainutlaatuinen luomus. Myös vammaisissa on siis Jumalan kuva.
Meillä on ollut nykymittapuun mukaan iso perhe – viisi lasta elossa. Olen ollut vaimoni mukana kaikkien lastemme synnytyksissä, ja jokainen niistä on ollut erilainen. Odotukset lapsen sukupuolesta olivat toissijaisia; pääasia oli, että "kunhan on terve". Mutta entä sitten, kun lapsi ei olekaan niin sanotusti terve? Nuorimmainen lapsemme on kaikin puolin terve, mutta hänellä on jokaisessa solussaan yksi kromosomi liikaa. Hänellä on Downin oireyhtymä.
Olin työmatkalla tapaamassa asiakkaita yhdessä saksalaisen päämiehen kanssa, kun tieto lapsemme Down-diagnoosista tavoitti minut. Kun päämies kuuli asiasta, hän totesi, että nyt selviää, ketkä ovat todellisia ystäviämme. Aika pitkälti näin kävikin. Monilta tuttaviltamme loppuivat sanat. Onnentoivotukset uudesta lapsesta loppuivat kuin seinään.
Yhteiskunnan puolelta järjestettiin niin sanottu sopeutumisvalmennuskurssi. Sekä siellä että sosiaali- ja terveystoimen puolelta meille esitettiin kuva tietystä elämänpolusta, johon lapsemme asetettaisiin. Toisesta päästä tulisi aikanaan ulos korkeintaan johonkin suojatyöpaikkaan kelpaava vaihetyöntekijä. Lapsemme elämä oli valmiiksi suunniteltu. Mitään poikkeamaa tähän suunnitelmaan ei tuntunut löytyvän, vaan sitä toistettiin lapsemme koulunkäynnin aikana. Mutta asioista voi ottaa selvää, eikä valmiisiin ratkaisuihin tarvitse tyytyä. Kapinahenki alkoi nostaa päätään.
Raamatun mukaan jokainen ihminen on Jumalan kuva, ainutlaatuinen luomus. Myös vammaisissa on Jumalan kuva.
Vähitellen pääsimme tutustumaan muihin vanhempiin, joille oli niin ikään syntynyt vammainen lapsi. Liityimme paikalliseen kehitysvammaisten tukiyhdistykseen, josta saimme tilanteeseemme sopivaa lisätietoa ja jossa toimimme edelleen. Eniten on hämmästyttänyt se, kuinka jotkin viranomaistahot – ilmeisesti tahallaan – pimittävät tietoa kehitysvammaisten oikeuksista tai tulkitsevat näitä oikeuksia oman mielensä mukaan. Viime aikoina näistä oikeuksista on alettu entisestään nipistää; jostakin kaiketi on tingittävä rahanpuutteessa, eivätkä vammaiset yleensä nouse barrikadeille.
Pääsimme myös mukaan kehitysvammaisille suunnattuun hengelliseen toimintaan – kuuluuhan evankeliumi kaikille ihmisille. Toimintaa järjestetään nykyisin pääkaupunkiseudulla, Turussa, Lahdessa ja Porvoossa. Toimintaa ollaan aloittelemassa eri puolilla, muun muassa Vammalassa. Kesäisin Iso Kirja -opistolla Keuruulla järjestetään useita kehitysvammaisten leirejä, joilla olemme saaneet olla mukana jo useita vuosia.
Omalle "downiaisellemme" kuuluu hyvää. Hän on oppinut lukemaan, valmistunut muusikoksi, osallistuu päivätoimintaan tehden itselleen mieluisia asioita ja asuu tukiasunnossa melko itsenäisesti. Hänen kauttaan olemme saaneet nähdä, kuinka syvästi ihminen – kehitysvammainenkin – voi rakastaa Jeesusta ja kuinka luja usko voi olla. Näissä asioissa meillä niin sanotuilla terveillä on kehitysvammaisilta paljon opittavaa.
Kirjoittaja Raimo Haasanen
Raimo on 70-vuotias eläkeläinen, joka on tehnyt pitkän työuran teknisen kaupan parissa hiomatuotteiden tuotepäällikkönä. Hän on viisinkertainen isä ja 12-kertainen isoisä sekä kuvaa itseään humoristisesti ennen kaikkea yksinkertaiseksi aviomieheksi.