Kun oma jaksaminen loppuu, armo kantaa

Elämässä tulee hetkiä, jolloin tuntuu, että omat voimat eivät enää riitä. Päivittäisen työn kuorma painaa, ihmissuhteet haastavat ja taloudelliset huolet kuormittavat – kaiken tämän keskellä myös usko saattaa joutua koetukselle.

Moni meistä tuntee itsensä hektisen arjen keskellä uupuneeksi ja väsyneeksi – sekä fyysisesti että henkisesti. Juuri silloin kristityn sydän sykkii lohdutukselle: Jumalan armo kantaa silloinkin, kun me itse emme jaksa.

Raamattu muistuttaa, ettei Jumala odota meiltä täydellisyyttä tai sitä, että selviytyisimme kaikesta omin voimin. Päinvastoin – Hän lupaa olla lähellä heikkoa ja väsynyttä.

Näissä arjen hetkissä olen itse löytänyt lohtua siitä, että Jumalan armo kantaa, vaikka arjen rytmi tuntuisikin raskaalta. Tämä ei ole pelkkä kaunis ajatus, vaan todellinen voima, joka on kantanut minua heikoimmillani.

Paavali kirjoittaa 2. Korinttilaiskirjeessä 12:9:

"Mutta hän sanoi minulle: 'Minun armoni riittää sinulle, sillä voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.' Sen tähden kerskaan mieluummin heikkoudestani, jotta Kristuksen voima lepäisi ylläni."

Tästä opimme, että Jumalan armo ei ole vain ansaitsematonta suosiota, joka pelastaa, vaan myös voima, joka ylläpitää meitä koko elämämme ajan.

Paavali ei puhu vallasta yleisesti, vaan Kristuksen voimasta, joka paljastuu ristiinnaulitsemisessa ja ylösnousemuksessa:

"Sillä hänet ristiinnaulittiin heikkoudessa, mutta hän elää Jumalan voimasta." (2. Kor. 13:4)

"Juuri silloin, kun omat voimat loppuvat, Jumalan armo kantaa."  

Paavali ja hänen työtoverinsa kokivat vainoa, halveksuntaa ja kärsimystä. Juuri siinä Jumalan voima vaikutti – palvelutehtävässä, evankeliumin julistamisessa ja seurakunnan rakentamisessa.

"Samoin me olemme hänessä heikkoja, mutta Jumalan voimasta me elämme hänen kanssaan palvellaksemme." (2. Kor. 13:4)

Paavali todistaa tästä voimasta myös jakeissa 1:8–10:

"Pidimme itseämme jo kuolemaan tuomittuina, ettemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka herättää kuolleet. Näin suuresta kuolemanvaarasta hän pelasti meidät ja yhä pelastaa. Häneen me olemme panneet sen toivon, että hän vastedeskin pelastaa." (2. Kor. 1:9–10, FINRK)

Kristityksi tuleminen ei tarkoita, että elämä muuttuisi helpoksi. Päinvastoin – joskus usko voi johtaa ristiriitoihin, yksinäisyyteen tai kärsimykseen. Paavalin sanoma on kuitenkin lohduttava: vaikka olemme heikkoja, emme ole yksin. Jumalan voima toimii juuri silloin, kun oma loppuu.

Paavali luotti siihen, että Jumalan voima nostaa hänet ylös ja antaa hänelle iankaikkisen kodin taivaassa, kodin, jota ei ole käsin tehty (2. Kor. 5:1). Ihme on siinä, että sama jumalallinen voima, joka toteuttaa kaiken, mitä Jumala tahtoo, asuu hauraassa, vainotussa, uupuneessa ja väsyneessä apostolissa.

Paavalin heikkoudesta tuli väline, jonka kautta Jumalan armo ja Kristuksen voima ilmenevät täydellisesti – hänelle itselleen ja muille.

Mitä tämä kertoo meille? Se kertoo, että heikkoutemme – olipa se uupumusta, väsymystä tai muuta inhimillistä rajallisuutta – ei ole este Jumalan työssä. Se ei estä Häntä olemasta läsnä elämässämme. Päinvastoin: juuri heikkoudessa saatamme kokea Hänen voimansa kaikkein syvimmin ja oppia tuntemaan Hänet uudella tavalla.

Psalmissa 73:26 sanotaan:

"Ruumiini ja sieluni ovat riutuneet, mutta Jumala on sydämeni kallio ja ikuinen osani."

Tämä on lupaus siitä, että Jumalan varaan voi jäädä, vaikka elämä tuntuisi raskaalta ja kuormittavalta. Meitä ei jätetä yksin väsymyksen ja ahdistuksen keskelle – Hän nostaa meitä aina uudelleen.

Kirjoittaja on Lauri Nikula seurakunnan nuori aikuinen, joka vastaa seurakunnan IG-viestinnästä ja viettää paljon aikaa teologian parissa.