Ilosanomaa köyhyyden laitamille

Toivon ja ilon matkassa – Romaniaktiomatka Baltian maihin

Saimme mahdollisuuden lähteä seurakuntamme siunaamana matkaan seitsemän hengen tiiminä sydämissämme palo: viedä Toivon ja Ilon sanomaa heikoimmassa asemassa oleville romaneille, etenkin lapsille ja naisille. Itselleni raskaan kevään keskeltä sain työterveyslääkäriltäni kehotuksen lähteä mukaan jo kauan sitten suunnitelmaamme matkalle ja niinpä 23.6.2025 nousimme Heidin ja koko muun ryhmän kanssa Länsiterminaalissa laivaan, ja siitä alkoi 11 päivän yhteinen vaellus lähetystyön askelissa kohti Liettuaa, Latviaa ja Viroa.

"Jumala oli jo valmistellut tiensä ennen meitä."
Toivon ja ilon matkassa -aktiomatka Baltiaan oli enemmän kuin reissu – se oli lähetystyön, rukouksen ja diakonian hengellinen vaellus. Seitsemän hengen tiimi kulki Liettuan, Latvian ja Viron romaniyhteisöissä lastenleirien, kotikäyntien ja rukouksen siivittämänä. Kohtasimme köyhyyttä ja kipua, mutta myös toivoa, joka ei sammu. Katseita, jotka kertoivat enemmän kuin sanat.
Tämä oli matka, jossa ei jaettu vain evankeliumin sanoja, vaan vietiin sen tuoksu: läsnäolo, rukous, nauru ja kyyneleet.
Me palasimme muuttuneina – ja uskomme, että myös sydämiin jäi jotakin. Matka jatkuu – ehkä seuraavaksi sinun kauttasi?

Matkan johtajana toimi Jani Långström, pitkän linjan lähetystyöntekijä ja Hangon helluntaiseurakunnan entinen pastori, joka Latroma ry:n kautta on rakentunut työtä romaniyhteisöjen parissa toi matkaamme kokemuksen juurevuutta. Hän tunsi reitit, ihmiset ja haasteet mutta ennen kaikkea hän kantoi sydämessään Kristuksen rakkautta. Tämä mies oli Sanan täydellisessä merkityksessä paimen. Me saimme kaikki olla enemmän tai vähemmän kolhiintuneita saviastioita, valmiita täyttymään ja murtumaan, että Jumalan kirkkaus saisi näkyä meidän kauttamme.

Me kannoimme sydämissämme näkyä: jokainen lapsi ansaitsee naurua, jokainen äiti toivoa, jokainen yhteisö vierelleen Jumalan rakkauden askeleet. Meitä ei vienyt eteenpäin täydellinen suunnitelma, vaan täydellinen Luottamus siihen, että Jumala oli jo valmistellut tiensä ennen meitä.

Kodin pihoilta sydämiin

Ensimmäinen pysähdyksemme oli Panevezys, Liettuassa. Ajomatka oli pitkä, mutta odotus ja rukous kulkivat mukanamme. Leirien valmistelun, ruokakassien ja kotikäyntien lomassa Jumala jo liikutti meitä, eikä vain paikkakunnalta toiselle, vaan ihmisten arjen kipupisteisiin. Tapasimme useita perheitä, joiden jääkaapeissa ei ollut mitään. Lapsia, jotka odottivat ilon pilkahdusta. Äitejä, jotka eivät enää uskaltaneet toivoa parempaa huomista.

Lastenleirit eivät olleet vain toimintaa, vaan kohtaamisen keidashetkiä. Kids Action -pisteissä pelattiin, askarreltiin, laulettiin ja naurettiin mutta kaikkein tärkeintä oli katsekontakti, läsnäolo ja se, että joku pysähtyi juuri heidän kohdalleen ja otti syliin tai olkapäille. Jokaisella leirillä lapsia oli 30–40 – ja heidän mukanaan äitejä, mummoja, isiä, jotka jäivät pihojen laidoille seuraamaan. Moni jäi ensin kauemmas, mutta uskaltautui lopulta mukaan, kun näki, ettei meillä ollut mitään muuta kuin sydän avoinna.

Troskunain ja Ramygalan leireillä meitä puhutteli erityisesti se hetki, kun saimme rukoilla perhekuntien puolesta. Emme tienneet kaikkea heidän elämästään, mutta Jumala tiesi. Emme osanneet kaikkia kieliä, mutta Jumalan rakkaus puhui heidän sydämilleen. Eräässä perheessä isä seisoi hiljaa koko leirin ajan, mutta lopuksi pyysi: "Voitteko rukoilla, että osaisin olla parempi isä ja aviomies?" Silloin tiesimme – Jumala oli kohdannut.

Rukouksia ja leiripäivien rytmiä

Jonavaan saavuttuamme vietimme lepopäivän, joka kääntyi rukouksen päiväksi. Saimme olla hiljaa, mutta myös syvällä liikkeellä. Kotikäynnit jatkuivat, ja sunnuntain kokouksessa tunsimme, kuinka saimme olla paikkakunnan seurakunnalle rohkaisuksi: romanit eivät ole vain yhteiskunnallisen tuen kohde, vaan Jumalan rakastama kansa, jolla on oma kutsumus Kristuksen ruumiissa. Tästä voisi sanoa, että tämä oli kuin herätys, ei äänekäs, vaan sydämeen osuva.

Leiripäivä Jonavassa jäi mieleemme kirkkaana. Lapset olivat uteliaita ja energisiä, mutta monet olivat myös arkoja. Oli kuin he olisivat tottuneet siihen, ettei kukaan jää heidän rinnalleen pitkäksi aikaa. Mutta me jäimme. Leikimme, kuuntelimme, ja kun hetki tuli, rukoilimme jokaisen puolesta, joka halusi. Erään pieni tyttö, jonka silmät pahasti karsastivat, jäi meidän useimpien mieleemme. Hänen äitinsä puolesta saimme rukoilla uskonrukouksen ja varmasti kannamme tätä lasta ja äitiä yhä rukouksin.

Latvia – siltoja ja sydänyhteyttä

Daugavpilsissa ja Kraslavassa saimme kohdata romaneja, joiden elämäntarinoissa oli kipua, köyhyyttä, mutta myös syvää henkistä viisautta. Heidän katseissaan oli historian paino ja samalla toivo, joka ei ollut sammunut. Murteiden muurit murtuivat: vaikka romanikielen murteet erosivat, sydämen kieli löytyi. Hetkittäin puhuimme romanikieltä, hetkittäin venäjää tai liettuaa mutta yhä useammin vain rukouksen kieltä.

Yhteys syntyi hymyistä, rukoilevista käsistä, vaate- ja ruokakasseista ja siitä, että istuimme maassa rinnakkain heidän kanssaan. Kyselimme kuulumisia, kuuntelimme tarinoita ja olimme läsnä ei ylempää, vaan vierellä.

Kohti kotia – mutta ei enää entisinä

Paluumatka Tallinnaan ja lopulta Helsinkiin ei ollut vain siirtymä, vaan sisäinen siunaushetki. Olimme nähneet vilauksen Jumalan sydämestä Baltian romaniyhteisöille. Olimme kylväneet ja kastelleet siemeniä ja taimien alkuja, jotka eivät jää tyhjään maahan – vaan joista ehkä joskus kasvaa toivon metsikkö. Jumala yksin tietää.

Jokainen meistä lähti matkaan oman arkensa keskeltä – ja palasi takaisin muuttuneena. Emme olleet sankareita, vaan palvelijoita. Emme vieneet vain evankeliumia, vaan veimme sen yhdessä kohtaamisen, kuuntelemisen, itkemisen ja nauramisen kera. Matkamme oli täynnä diakoniaa.

Meille jäi rukous: että yhteys paikallisseurakuntiin vahvistuu. Että romanilapset muistavat, miten he nauroivat. Että naiset, joiden käsiin annoimme lähettäjiemme valmistamat vaatekassit ja joiden puolesta rukoilimme, muistavat, että Jumala näkee, kuulee ja auttaa. Ja että me itse muistamme: ei rakkaus tee suuria sanoja, vaan pieniä tekoja, jotka eivät unohdu.

Matka jatkuu – sinunkin kauttasi?

Tämä ei ollut vain 11 päivän aktio, vaan se oli osa suurempaa kertomusta. Kertomusta, jossa seurakuntalaiset olivat mukana lähettämässä rakkautta lahjoittamalla vauvojen vaatteita ja muita tarvikkeita sekä mahdollistamalla ruokakassien ostamiset vähävaraisille perheille. Veimme yhdessä lähettäjiemme kanssa Toivoa ja evankeliumi menee sinne, missä sitä eniten tarvitaan. Me näimme, että Jumala on liikkeellä ja hän kutsuu meitä mukaan. "Siellä missä sydän kohtaa sydämen, alkaa evankeliumi hengittämään ja elämään."

Matka oli antoisa ja mieltä piristävä, vaikka väsymys painaakin. Erityinen kiitos jälleen nousee huulille siitä, että ihminen on saanut löytää elämäänsä Jeesuksen, on koti, puhtautta ja rakas ja arvokas kotimaa, jossa meillä on moneen muuhun maahan verrattuna hyvä elää ja olla. 

Me olemme valmiita lähtemään uudelleen, jos kutsu tulee. Entä sinä? Jos Jumala koskettaa sydäntäsi, älä jää paikallesi. Maailma tarvitsee toivoa ja sinä olet yksi toivon välittäjistä.

Kiitos! Mertsi Ärling

Teksti: Mertsi Ärling
kuvat: Aktiolaiset