Kupillinen keittoa voi olla täyskupillinen evankeliumia.
Tänään, 1. syyskuuta, vietetään Diakonian viran päivää. Päivä pysäyttää minut yhden kysymyksen äärelle: mikä paikka diakonialla todella on meidän seurakunnissamme? Ei vain juhlapuheissa. Ei vain toimintasuunnitelmien otsikoissa. Vaan käytännössä.
Vapaissa suunnissa, kuten Kotikirkossamme, olemme osanneet puhua vahvasti evankelioinnista, lähetystyöstä, pastorin kutsumuksesta, opettamisesta ja hengellisestä johtajuudesta. Hyvä niin ja niin pitääkin. Ne ovat seurakunnan elämälle korvaamattomia. Samalla voimme kysyä: olemmeko tunnistaneet yhtä vahvasti diakonisen kutsumuksen ja diakonian viran? Minulle kysymys ei ole vain teologinen. Se on saanut vuosien aikana monet kasvot.
Toinen kupillinen keittoa
Muistan edelleen yhden miehen Turun kauppatorilta. Olimme järjestämässä vähävaraisten itsenäisyyspäiväjuhlaa. Lunta tuli vaakasuoraan ja pakkanen puri. Soppatykki höyrysi keskellä talvea, ja vapaaehtoiset jakoivat ruokakasseja ja lämpimiä vaatteita.
Soppajonossa seisoi mies, jonka elämä kului kadulla. Syötyään ensimmäisen annoksensa hän tuli pyytämään arasti toista kupillista makkarakeittoa. Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi saanut syödä lämmintä ruokaa. Vapaaehtoinen katsoi häntä silmiin, kosketti hänen kättään ja sanoi: "Saat syödä niin monta kupillista kuin tahdot. Tämä on juuri sinua varten." Mies söi. Lopulta hän katsoi minua silmiin, ja hänen huuliltaan pystyin lukemaan yhden sanan: Kiitos.
Olen ajatellut tuota hetkeä monta kertaa. Mitä siinä oikeastaan tapahtui? Annettiin makkarakeittoa, tietenkin. Mutta jos näemme vain keiton, näemme diakoniasta liian vähän. Mies tuli nähdyksi. Hänen ei tarvinnut todistaa olevansa tarpeeksi köyhä. Hänen ei tarvinnut selittää koko elämänhistoriaansa. Häntä ei kohdattu ongelmana vaan ihmisenä. Silloin ymmärsin jälleen jotakin olennaista: kupillinen keittoa voi olla saavillinen evankeliumia ja rakkautta.
Jeesus pysähtyi, kun muut kävelivät ohi
Raamatun kertomuksissa Jeesuksen ympärillä on usein ihmisiä, joiden luokse muut eivät halunneet pysähtyä. Yksi heistä oli sokea Bartimaios. Hän istui tien vieressä ja kuuli Jeesuksen olevan tulossa. Hän alkoi huutaa apua. Ihmisjoukon reaktio on pysäyttävä: miestä käskettiin olemaan hiljaa.
Mutta Bartimaios huusi entistä kovempaa. Sitten Markuksen evankeliumissa tapahtuu jotakin, mikä mielestäni kertoo diakoniasta valtavan paljon kahdella sanalla: "Jeesus pysähtyi." (Mark. 10:49)
Joukko oli menossa eteenpäin, mutta Jeesus pysähtyi. Muut kuulivat ehkä häiritsevän huudon, mutta Jeesus kuuli ihmisen. Ehkä juuri siinä on yksi diakonisen seurakunnan tärkeimmistä ominaisuuksista: kyky pysähtyä silloin, kun muu joukko jatkaa matkaansa.
Diakonia ei ole seurakunnan sivuosasto
Diakonia mielletään edelleen helposti ruoka-avuksi, vanhusten muistamiseksi, vähävaraisten auttamiseksi tai seurakunnan vapaaehtoisten tekemäksi hyväksi työksi. Ja kaikki tämä voi olla ja onkin diakoniaa. Mutta diakonia on paljon enemmän.
Jeesus ei ainoastaan julistanut Jumalan valtakuntaa. Hän pysähtyi. Hän kosketti. Hän kuunteli. Hän ruokki nälkäistä. Hän kohtasi sairaan. Hän huomasi syrjään jääneen ja palautti ihmiselle hänen arvonsa. Jeesuksen tapa kohdata ihminen oli syvästi diakoninen.
Siksi diakonia ei ole erillinen osa seurakunnan hengellistä elämää. Diakonia on yksi tapa, jolla evankeliumi tulee näkyväksi ja todeksi. Sanat ja teot kuuluvat yhteen.
Alkuseurakunnassakin joku jäi näkymättömäksi
Apostolien tekojen kuudes luku on Diakonian viran päivänä erityisen puhutteleva. Alkuseurakunta kasvoi. Opetuslapset lisääntyivät. Jumala teki työtään. Ja juuri keskellä kaikkea tätä hyvää syntyi ongelma: kreikankielisten juutalaisten leskiä jäi päivittäisessä avustamisessa syrjään.
Ajatus puhuttelee myös tämän päivän seurakuntaa: seurakunta voi kasvaa ja samalla joku voi jäädä näkymättömäksi.
Alkuseurakunnassa asia otettiin vakavasti. Tilanteeseen rakennettiin vastuu, tehtävään valittiin ihmisiä ja palvelemiselle annettiin rakenne. Samalla apostolit pystyivät keskittymään omaan kutsumukseensa. Eri tehtävät eivät kilpailleet keskenään, vaan täydensivät toisiaan. Yhteinen päämäärä oli sama: rakentaa Kristuksen seurakuntaa. Tässä on mielestäni jotakin arvokasta myös meille vapaissa suunnissa.
Tarvitsemme pastorien rinnalle diakoneja
Seurakunta tarvitsee erilaisia kutsumuksia ja lahjoja. Pastoraalinen ja diakoninen johtajuus eivät ole toistensa kilpailijoita. Ne täydentävät toisiaan ja palvelevat samaa seurakuntaa.
Diakonisen kutsumuksen saanut ihminen voi tuoda seurakunnan yhteiseen pohdintaan kysymyksiä, joita meidän on tärkeää kysyä: Kuka tästä pöydästä vielä puuttuu? Kuka ei pääse tänne omin voimin? Kenen hätä jää hengellisen kielemme alle piiloon? Kenen ääntä emme kuule? Ja mitä voisimme tehdä – ei joskus, vaan nyt?
Diakonin tehtävä ei myöskään synny siitä, mitä joltakulta toiselta jää tekemättä. Diakonisella kutsumuksella, osaamisella ja viralla on oma paikkansa seurakunnan kokonaisuudessa. Juuri erilaiset palvelutehtävät yhdessä tekevät seurakunnasta vahvemman.
Helluntailiikkeenä meillä on mahdollisuus
Uskon, että vapailla suunnilla ja erityisesti omalla helluntailiikkeellämme on tässä hieno mahdollisuus. Diakoniaa on seurakunnissamme tehty aina – paljon, käytännöllisesti ja suurella sydämellä. Sen rinnalla olemme viime vuosina alkaneet sanoittaa vahvemmin myös diakonian raamatullista perustaa, diakonista osaamista, virkaa ja johtajuutta. Tätä kehitystä kannattaa rohkeasti jatkaa.
Meillä on valtava vapaaehtoisuuden voima. Meillä on kyky toimia nopeasti. Seurakuntamme elävät keskellä ihmisten arkea. Meillä on myös vahva ymmärrys henkilökohtaisesta kutsumuksesta ja siitä, että Jumala antaa seurakunnalle erilaisia lahjoja yhteiseksi hyväksi.
Tämän rinnalle voimme rakentaa yhä vahvempaa ymmärrystä diakonian virasta, diakonisesta asiantuntijuudesta ja diakonisesta johtajuudesta. Ei erilleen muusta seurakunnan työstä, vaan osaksi samaa yhteistä tehtävää.
Kuka vielä puuttuu?
Diakonian viran päivänä en lopulta halua puhua vain diakoneista. Tämä kysymys kuuluu meille kaikille.
Voimme rakentaa hienoja jumalanpalveluksia, vahvaa opetusta, laadukasta musiikkia ja toimivia organisaatioita – mutta kaiken keskellä tarvitsemme Jeesuksen katsetta nähdä ihminen vierellämme. Seurakunta tarvitsee niitä, jotka julistavat. Se tarvitsee niitä, jotka opettavat. Se tarvitsee niitä, jotka johtavat. Se tarvitsee niitä, jotka rukoilevat. Ja se tarvitsee ihmisiä, jotka katsovat yhteisen pöydän ympärille ja kysyvät: Kuka vielä puuttuu?
Diakonian viran päivänä haluan sanoa ISON KIITOKSEN jokaiselle diakonille, diakonissalle ja diakonista palvelutehtävää kantavalle.
Sinulle, joka avaat oven.
Sinulle, joka kannat ruokakassin.
Sinulle, joka istut sairaalasängyn vierellä.
Sinulle, joka kuuntelet loppuun asti.
Sinulle, joka rakennat toimintaa ja johdat vapaaehtoisia.
Sinulle, joka puolustat ihmisarvoa.
Ja sinulle, joka pysähdyt sen ihmisen kohdalle, jonka ohi muut ovat jo ehtineet kävellä.
Työnne ei ole seurakunnan reunalla. Se on keskellä evankeliumia. Vielä kerran: kiitos.
Ja juuri tässä näen myös meidän Porvoon Kotikirkkomme mahdollisuuden.
Meidän ei tarvitse rakentaa diakoniaa vain yhden työmuodon tai muutaman ihmisen varaan. Voimme rakentaa yhdessä seurakuntaa, jossa pysähtyminen, näkeminen, kuunteleminen ja auttaminen kuuluvat meille kaikille. Seurakuntaa, jossa erilaiset kutsumukset saavat palvella rinnakkain ja jossa jokaiselle löytyy paikka käyttää Jumalalta saamiaan lahjoja.
Ehkä meidän ei tarvitse ensimmäiseksi kysyä, kuinka paljon enemmän meidän pitäisi tehdä. Voisimme aloittaa yksinkertaisemmin Jeesuksen esimerkistä: Kenet minä voisin tänään nähdä? Kenen kohdalle voisin pysähtyä?
Jos jokainen meistä oppii katsomaan ympärilleen hieman tarkemmin, kuuntelemaan hieman herkemmin ja ottamaan yhden askeleen kohti toista ihmistä, tapahtuu jotakin suurta. Silloin diakonia ei ole vain seurakunnan työmuoto. Siitä tulee tapa elää seurakuntana. Sellaisen Kotikirkon rakentamiseen tarvitaan meitä kaikkia.
Seurakunnan eli yhteisön eli perheen, jossa ihminen tulee nähdyksi. Jossa kenenkään ei tarvitse jäädä yksin. Jossa Jeesuksen rakkaus ei jää vain sanoiksi, vaan saa kädet, jalat ja kasvot meidän kauttamme. Tähän haluan Diakonian viran päivänä kutsua meitä kaikkia.
Kirjoittaja: Mertsi Ärling toimii Porvoon Kotikirkon diakonina ja diakoniatyön vetäjänä. Hän on koulutukseltaan sairaanhoitaja-diakonissa (YAMK) ja on työskennellyt pitkään diakonian, johtamisen ja yhteiskunnallisen diakoniatyön kehittämisen tehtävissä. Ärlingille diakonia merkitsee ennen kaikkea Jeesuksen esimerkin mukaista ihmisarvoista kohtaamista – ihmisen näkemistä, rinnalla kulkemista ja käytännön tekoja.