Älkää jättäkö – Veteraanien muisto ja nykyajan haasteet

Vietämme taas itsenäisyyspäivää 6. joulukuuta. Minun sukupolveni on saanut elää rauhallista elämää ja palvella Jumalaa vapaasti jo 80 vuoden ajan. Olemmeko kansakuntana alkaneet pitää vapautta itsestäänselvyytenä, ajatellen, että sota ei enää uhkaa meitä? Ukrainan joutuminen barbaarisen hyökkäyksen kohteeksi pudotti viimeistään suomut monien silmiltä — rauha ei ole koskaan itsestäänselvyys.

Muistan lapsuuteni, kun isäni ikäiset sotaveteraanit kävivät kyläilemässä kotonamme ja kertoivat sotamuistojaan. Heille ei ollut tarjolla kriisiapua, mutta vertaistuen kautta he saivat toisiltaan lohtua ja apua sodan kauhujen läpikäymiseen. Raamattu opettaa olemaan tappamatta toista ihmistä. Toimivatko nämä miehet siis väärin taistellessaan kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta? He joutuivat 1960–70-luvuilla radikaalinuorison pilkan kohteeksi: "Miksi menitte sotimaan?" Niin kuin heillä olisi ollut valinnanvaraa.

"Pojat, älkää jättäkö!" 

Vuonna 2020 presidentti Sauli Niinistö kutsui itsenäisyyspäivän juhlaan 18-vuotiaana sotaan joutuneen veteraanin, joka kertoi, miten nuo pilkkaavat sanat olivat loukanneet häntä syvästi. Niinistö vastasi hänelle: "Jos minä nyt sanon — enkä pelkästään omasta puolestani — kiitos, kun menitte."

Sodassa ei ainoastaan tapettu, vaan siellä myös pelastettiin ihmishenkiä. Uskovainen setäni oli juuri valmistunut opettajaksi, kun talvisota alkoi. Opettajan paikka vaihtui etulinjan lääkintämiehen rooliin. Hän kertoi erään tapahtuman, kun oli täysikuu, pakkasta 30 astetta ja lunta vyötäisiin saakka. Heidän joukko-osastonsa joutui perääntymään vihollisen tulituksessa pienen suosaarekkeen yli tiheämmän metsän reunaan.

"Pojat, älkää jättäkö!"

Tämä tuskainen huuto kuului saarekkeelle jääneen haavoittuneen sotilaskaverin suusta. Joukkueen johtaja sanoi, ettei voi pakottaa ketään menemään takaisin vihollisen tulitukseen. Setäni, lääkintämiehenä, ei kuitenkaan voinut jättää yritystä tekemättä. Hän pyysi tulitukea ja lähti ryömimään kuutamossa takaisin saarekkeelle. Jokainen vihollisen luoti, joka pölytti hankea, tuntui siltä, että nyt se osui.

Setäni kuitenkin pääsi ehjinä perille, löysi vaikeasti haavoittuneen toverinsa ja sai hänet selässään takaisin omien luo. Molemmat selviytyivät hengissä. Setäni palveli viisi vuotta lääkintämiehen tehtävässä ja haavoittui itse sirpaleista, joita ei voitu poistaa. Ne eivät kuitenkaan estäneet häntä tekemästä pitkää uraa opettajana ja kiertävänä saarnamiehenä. Vanhana miehenä hän tapasi uudelleen tuon suosaarekkeelta pelastamansa sotilaan, joka halasi häntä ja sanoi: "Sinä et jättänyt!"

Talvisodan alkaessa presidentti Kyösti Kallio kehotti koko kansakuntaa rukoilemaan, jotta maamme säilyttäisi itsenäisyytensä ja vapaan oikeuden palvella Jumalaa. Jos maamme olisi vallattu, tuo oikeus olisi menetetty. Kansakunta rukoili, taisteli ja säilytti itsenäisyytensä rukousten avulla.

Presidentti Kallion joulun 1939 kehotus kuului: "Kehotan kaikkia, jotka tänä vakavana aikana palvelevat isänmaata, lukemaan Raamattua. Esi-isämme ovat vuosisatojen kuluessa, sekä ahdingoissa ja vainoissa että rauhan päivinä, ammentaneet siitä elämää, voimaa ja lohtua. Nykyhetkenä kansamme tarvitsee Jumalan Sanan uudesti luovaa voimaa. Omaksukaamme nöyrällä sydämen uskolla sen siunaukset. "Vanhurskaus kansan korottaa, mutta synti on kansakuntien häpeä." (Sananl. 14:34)"

Mikä on tämän päivän Suomen tilanne? Kansamme johtajat eivät enää kehota rukoilemaan Jumalaa. Lainsäätäjät pyrkivät kitkemään kaiken kristillisyyteen viittaavan kouluopetuksesta alkaen. Tämä kehityssuunta on äärettömän vaarallinen kansakuntamme tulevaisuuden kannalta.

Vielä on kuitenkin yksilöuskovia, jotka rukoilevat kansamme päättäjien puolesta, etteivät he tekisi Jumalan mielen vastaisia päätöksiä uusia lakeja säädetessään. Toivotaan ja rukoillaan, että Jumala vastaisi pienen joukon rukouksiin, ja saisimme jatkaa rauhallista ja hiljaista elämää maassamme, palvellen ikiaikojen Jumalaa.

Onko seurakunnissamme hengellisesti "vaikeasti haavoittuneita", jotka ovat jääneet yksin seurakuntayhteydestä? Löytyykö meistä vielä "lääkintämiehiä ja -naisia", jotka osaavat aistia syrjään jääneen joskus äänettömänkin huudon: "Älkää jättäkö!" Löytyykö meiltä armahtavaa mieltä hakea hänet, kulkea rinnalla ja rukouksen avulla auttaa hänet takaisin Jumala- ja seurakuntayhteyteen? Pyydetään meille jokaiselle Jumalan mielen mukaista armahtavaa suhtautumista lähimmäisiimme.

Siunattua itsenäisyyspäivää!

Kirjoittaja: Hannu Lehto Eläkeläinen, seurakunnan vanhimmiston jäsen. Lehto on palvellut YK-joukoissa rauhanturvaajana Etelä-Libanonissa ja Beirutin kaupungissa 1985–1987